Verkkopalvelumme on siinä(kin) mielessä vanhanaikainen, ettei meillä ole ollut täällä liikkuvaa kuvaa. Saitti uudistuu lähiaikoina, ja sitten kansainvälisestä tiedeuutistarjonnasta silloin tällöin löytyviä videoita voidaan liittää uutiseen niin, että video pyörii Tiede.fi-saitin sisällä.

Vielä olemme siis Youtuben varassa - tosin sinnekään emme ole aiemmin vielä mitään uploadanneet. Tässä mainokset, jotka pyörivät tällä viikolla Nelosella, Livissä ja Jimillä.  Joillekin pieruhuumori aina toimii.

http://www.youtube.com/watch?v=RsAZdDjhn10

http://www.youtube.com/watch?v=VzHDNsi381E

http://www.youtube.com/watch?v=RUU4jIkA39Q

Ole utelias! Oleutelias.fi

Hesarin mielipidesivuilla on viime viikkoina käyty keskustelua psykoanalyysistä, johon keskusteluun osallistuin itsekin tietokirjailija Osmo Tammisalon ja professori J.P. Roosin kanssa (Psykoanalyytikot eivät esitä empiirisesti testattuja teorioita, HS 13.2.).

Keskustelu alkoi Anna Liljan psykoanalyysiä käsittelevän kirjan arviosta.  Viimeksi keskusteluun osallistui kajaanilainen psykoterapeutti Anne Karinkanta (Psykoterapia on tuloksellinen hoitomuoto, HS 4.3.).

Karinkanta kirjoittaa, että terapioita olisi “viime aikoina” alettu tutkia kuten lääketieteessä lääkkeiden vaikutusta. Vaikuttavuustutkimusta on kuitenkin tehty jo vuosikymmeniä, ja jotkin tuloksista ovat hämmästyttävän pysyviä.

Karinkanta väittää, että “vaikutuksen kokoa mittaavat luvut ovat voineet olla jopa suurempia kuin eräiden nykyisen käytössä olevien psyykenlääkkeiden vaikuttavuusluvut”.

Kuulostaa aika vaatimattomalta.

Yleensä julkisessa keskustelussa lääkehoitoon suhtaudutaan erittäin penseästi, mutta psykoterapiaa suorastaan rakastetaan. Siihen nähden Karinkanta tulee ilmeisen tahattomasti esittäneeksi - aivan paikkansapitäviin tutkimuksiin pohjautuen - hyvin lääkemyönteisen argumentin. Jos nimittäin lääkkeet ovat kutakuinkin yhtä vaikuttavia kuin psykoterapia, miksi veronmaksajien pitäisi kustantaa psykoterapiaa, joka on moninkertaisesti kalliimpaa kuin patenttisuojasta vapautuneet lääkkeet?

Myös pitkän terapian on odettu olevan vaikuttavampaa kuin lyhyen, mutta kun pitkä tarkoittaa yleensä suuruusluokkaa 20 kertaa pitempää ja kalliimpaa, on argumentti pitkien terapioiden puolesta heikko, ellei myös vaikuttavuus ole vähintään kertaluokkaa suurempaa. Pitkien terapioiden puolestapuhujat paukuttelevat henkseleitään muutamista kymmenistä prosenteista.

Jokin psykoterapioissa vaikuttaa, mutta mikä? Karinkanta ei usko vaikutuksen olevan lumevaikutus, vaikka ei viittaa mihinkään lumekontrolloituun tutkimukseen. “Näennäisterapia” onkin vaikea uskottavasti toteuttaa.

Jotakin voinee kuitenkin päätellä niin sanotusta ekvivalenssiparadoksita, jonka mukaan teoreettisella suuntauksella terapian takana ei ole juuri mitään väliä lopputuloksen kannalta. Tieteen perusperiaatteisiin kuuluu toistettavuus ja tämä tulos on toistunut vaikuttavuustutkimuksissa kauniisti jo yli kolme vuosikymmentä. Jos terapioista jotakin tiedetään, niin se, että niiden vaikutus ei voi perustua siihen teoriaan, mitä ne soveltavat tai ovat soveltavinaan.

Tämä “ei-spesifi” vaikutus lienee jotakin enemmän kuin se lumevaikutus, joka on pelkällä vaikuttavista aineista tyhjällä tabletilla eli uskolla paranemiseen. Mitä se sitten on? Jos sen saisi selville, voisimme ehkä saada aikaan todella kustannusvaikuttavia psykoterapioita.

Sen sijaan ekvivalenssiparadoksi ei anna tukea Karinkannan väitteelle, jonka mukaan “monet psykoanalyyttisen teorian käsitteet ovat hyödyllisiä ja toimivat hyvin psykoterapian taustalla”. Ekvivalenssiparadoksi tarkoittaa hieman kärjistettynä, että on oikeastaan vaikea keksiä niin hullua teoriaa ihmismielestä, ettei siihen pohjautuva psykoterapia olisi suunnilleen saman verran (eli melko vaatimattomasti) vaikuttava kuin nykyisetkin psykoterapiat.

Luin Psykologia-lehdestä 1/2010 lehden toimittaja Jussi Valtosen mainion keskustelupuheenvuoron “Kliinisen psykologian ristiriitainen tila”. Valtonen viittaa viime vuonna ilmestyneeseen yhdysvaltalaisraporttiin Current status and future prospects of clinical psychology: Toward a scientifically principled approach to mental and behavioral health care.

Lyhyesti: psykologia tieteenä on edistynyt viime vuosikymmeninä valtavasti (vastoin erään lähes joka kuukausi Tiede-lehdelle palautetta antavan tilaajan väitettä, jonka mukaan “sielutiede ei ole tiede”), mutta kliiniset psykologit eivät tästä välitä. He eivät käytä menetelmiä jotka on testattu ja hyviksi havaittu mutta käyttävät menetelmiä joita ei ole testattu tai jotka on testattu ja huonoiksi havaittu.

Valtonen viittasi myös P. E. Meehlin “riemastuttavan poleemiseen artikkeliin” Why I Do Not Attend Case Conferences. Teksti on vuodelta 1973. Meehl toteaa, että “älyllinen taso psykiatrisia potilaita käsittelevissä tapausseminaareissa on niin matala, että keskustelu on joko tylsää tai suorastaan loukkaavaa.”

Voisi toivoa, että psykologia 2000-luvun Suomessa olisi kehittyneemmällä tasolla.

Valtonen aloitti kirjoituksensa anekdootilla yhdestä ensimmäisistä työpaikoistaan psykologina psykiatrisella osastolla. Vanhempi kollega lupasi olla kokemattoman Valtosen tukena. Luottamukseen vanhempaan kollegaan tuli särö, kun kollega toi Valtoselle kellastuneita monisteita Wartegg-piirrostestin tulkinnasta.

Wartegg-testissä hämähäkin piirtäminen tarkoittaa patologista persoonallisuutta, Urho Kekkosen pää homoseksuaalisuutta ja niin edelleen.

Valtonen ei ymmärtänyt miten potilaan piirtämää autoa pitäisi tulkita. Kollegalle se oli helppoa: potilas oli juuttunut menneisyyteen! Ilmeisesti potilaan lapsuudessa oli tapahtunut jotain mistä hän ei ollut päässyt yli. Mutta miten tämän saattoi päätellä autosta?

Koska auto oli piirretty kulkemaan vasemmalle, menneisyyteen. Aikajanojen kuuluu edetä oikealle, Valtosen kokeneempi kollega selitti.

Tämä olisi pelkästään hauskaa, jos anekdootti olisi jostakin 1980-luvulta (jolloin opiskelin itse hetken psykologiaakin, ja juuri tuollaistahan se oli). Ehkä kyse oli jonkun viisi-kuusikymppisen psykologin muisteloista?

Tarkistin Wikipediasta. Psykologi Jussi Valtonen on syntynyt vuonna 1974.

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, kirjoitti HS pääkirjoituksessaan eilen.

Maailman maat etsivät keinoja taistella ilmaston lämpenemistä vastaan. Valitettavasti monet kamppailuun keksityt keinot voivat johtaa joko vääriin lopputuloksiin tai vahingollisiin seuraamuksiin.

ActionAid, köyhyyden vastaiseen työhön erikoistunut järjestö, varoittaa tuoreessa raportissaan, että EU ajaa miljoonia ihmisiä nälänhätään biopolttoainetavoitteillaan.

Hyvä että Hesarikin heräsi.Mutta eivät tässä vastakkain ole vain maailman köyhät ja ilmastopolitiikka. Vaikka köyhät unohdettaisiin ja asiaa tarkasteltaisiin vain ilmaston näkökulmasta, ei paljon paremmalta näytä.

Tähän viittaa äskettäin julkistettu ruotsalaistutkimus (Expertgruppen för miljöstudier), jonka mukaan Ruotsi ei ole kymmenen viime vuoden aikana onnistunut vähentämään hiilidioksidipäästöjään lisäämällä etanolin käyttöä liikennepolttoaineena.

Tutkimuksen mukaan Ruotsi olisi tuottanut hiilidioksidipäästöjä 15-30 miljoonaa tonnia vähemmän, jos etanolin liikenteeseen tarjoama energiamäärä olisi otettu fossiilisista polttoaineista.

Ilmastodenialismi vie tietysti helvettiin sekin, vain vähän toista reittiä. Välillä tuntuu suorastaan siltä, että nämä kasvisruokapäivien ehdottajat ja biopolttoainevouhottajat saavat rahaa joltain ilmastodenialistijengiltä. Insinöörimäinen tie ulos helvetistä vaikuttaa yhä kapeammalta.

Viikko sitten triplassa opin kunnioittamaan ilmastodenialisteja yhdessä asiassa: he ovat sittenkin tieteellisempiä kuin olen luullut. Viestinnässä denialistit nimittäin hakkaavat tutkijat täysin. Ironista kyllä, kun fossiilidollareilla rahoitettua kampanjaa tehdään, asialla ovat PR-toimistot ja viestintäkonsultit. Heille on itsestäänselvyys, että esimerkiksi tv-kampanja testataan koeyleisöllä ja sitä korjataan havaittujen puutteiden mukaan. He ovat siis empiristejä: testaavat hypoteesejä ja muuttavat käyttäytymistään paremmin ympäristöön sopivaksi havaintojen perusteella!

Mitä tekevät tutkijat? Kuvittelevat että vika on siinä, että yleisö ei tiedä tarpeeksi. Sitten he lisäävät tylsästi esitetyn tiedon määrää, vaikka todellinen ongelma on, ettei suuri yleisö luota tuohon tietoon tai ole siitä kiinnostunut.

Kun tutkijoiden viestintästrategia ei osoittaudu empiirisesti toimivaksi, mitä he sitten tekevät? Eivät mitään. Jatkavat samaan malliin. Viestinnässä ilmastotutkijat ovat tieteenvastaisia ideologeja: jos tosiasiat eivät vastaa käsityksiämme viestinnän epäonnistumisen syistä, sen ikävämpi tosiasioille. Ei ihme että ilmastodenialisteilla on ollut aihetta hymyyn.

Tutkijoiden epätieteellisestä asenteesta viestintään kertoi sandiegolainen tieteenhistorioitsija Naomi Oreskes. Lisää aiheesta Tiede-lehdessä 3/2010 ensi viikolla. Oreskesilta on tulossa myös uusi kirja Merchants of Doubt, jossa hän käsittelee teemoja joista kertoi triplassa. Julki toukokuussa.

Edellisessä merkinnässä mainitsin, että virtuaalisten hiukkasten vaikutusta tyhjään tilaan ei täysin ymmärretä. Palaan nyt tyhjän tilan energiaan, joka on hiukkaskosmologian kiistellyimpiä kysymyksiä.

Klassisessa fysiikassa avaruus sinällään ei mitenkään vaikuta aineen käyttäytymiseen, se vain tarjoaa areenan missä temmeltää. Yleisessä suhteellisuusteoriassa sen sijaan aika-avaruus on aktiivinen toimija, se vuorovaikuttaa aineen kanssa ja voi käyttäytyä hassusti ihan yksinäänkin, ilman mitään ainetta. Yksinkertaisin esimerkki tästä lienee se, että tyhjällä tilalla on tietty energiatiheys, joka vaikuttaa avaruuden laajenemiseen.

Tyhjön energiatiheys on myös kvanttikenttäteorioiden oleellinen piirre. Asiaa selitetään joskus siten, että aina on väistämättä läsnä hiukkas-antihiukkaspareja, jotka kiiruhtavat olemattomuudesta olevaiseen ja takaisin. Tämä kuva on ehkä hieman harhaanjohtava, koska virtuaalisten hiukkas-antihiukkasparien kuplintaan ei itseasiassa liity energiaa. Hiukkaskenttien värähtelyiden ja tyhjön energiatiheyden suhde on monisyisempi.

Totta kuitenkin on, että realistiset kvanttikenttäteoriat ennustavat, että tyhjöllä on monimutkainen rakenne, johon liittyy jokin energia. Ne eivät kuitenkaan pysty kertomaan, kuinka iso tuo energia on. Tilanne on sama kuin hiukkasten massojen suhteen: Standardimalli kertoo, että hiukkasilla on massat, mutta ei sitä, mitkä ne ovat.

On kyllä olemassa kvanttikenttäteorioita, joissa tyhjön energia on määrätty. Malleissa, joissa vallitsee rikkoutumaton supersymmetria, tyhjön energia on nolla. Supersymmetriassa hiukkasten ja niiden partnerien vaikutus tyhjön energiaan on yhtä iso, mutta vastakkaismerkkinen: sen minkä hiukkanen tuo, partneri vie pois. Hieno tulos. Mutta koska superpartnereita ei ole nähty, supersymmetrian pitää olla rikkoutunut, ja silloin tasapaino häviää, eikä hiukkasten ja niiden partnerien työmäärä ole enää sama.

Ei tiedetä, onko supersymmetriaa olemassa, ja realistisemmissa supersymmetrisissä malleissa, joissa otetaan gravitaatio huomioon, tilanne on sama kuin Standardimallissa: tyhjöllä on joku energiatiheys, mutta ei tiedetä mikä se on.

Pitkään ajateltiin, että on olemassa jokin toistaiseksi tuntematon periaate, joka säätää tyhjön energian nollaksi, joten asiasta ei tarvitsisi huolehtia. Vuoden 1998 supernovahavaintojen jälkeen on kuitenkin katsottu, että ongelma pitää kohdata silmästä silmään. Havaintojen mukaan maailmankaikkeuden laajeneminen on kiihtynyt viimeisen muutaman miljardin vuoden aikana. Yleisimmin omaksutun selityksen mukaan vastuussa on tyhjön energia. Muitakin mahdollisuuksia on, joten voi olla että tyhjön energia on oikeasti nolla, mutta ne eivät ole yhtä suosittuja.

Havainnot ja teoria sopivat hyvin yhteen siinä mielessä, että kvanttikenttäteorioiden mukaan tyhjöllä on energiaa, suhteellisuusteorian mukaan tyhjön energia johtaa kiihtyvään laajenemiseen ja havainnot osoittavat että laajeneminen tosiaan kiihtyy. Mutta harva on tilanteeseen tyytyväinen.

Yksinkertaisten supersymmetristen mallien ennustama tyhjön energia on samaa suuruusluokkaa kuin partnerien massojen välinen ero, mikä on vähintään miljardi miljardia miljardia miljardia miljardia kertaa isompi kuin se tyhjön energia, joka sopisi havaintoihin. Realistisissa malleissa taas ei ole ennustetta lainkaan - vaikea sanoa, onko tämä parempi vai huonompi tilanne. Kaikenlaisia järkeviä ja monenlaisia järjettömiä syitä on esitetty sille, miksi tyhjön energia, tai ainakin sen vaikutus maailmankaikkeuden laajenemiseen, olisi niin kohtuuttoman pieni, mutta kukaan ei ole keksinyt mitään täysin vakuuttavaa.

Vaikuttaa siltä, että tarvitaan joku kvanttimekaniikan ja yleisen suhteellisuusteorian yhdistämiseen liittyvä teoreettinen läpimurto, ennen kuin ymmärrämme yksinkertaisimman mahdollisen tilan ominaisuuksia, ainakin mitä gravitaatioon tulee.

LHC-päivitys:: Kaikkien hiukkasfyysikoiden sankari on palannut kuvioihin tänä viikonloppuna. Säde kiertää taas, kuukaudessa pitäisi päästä suunniteltuun 7 TeVin maksimitörmäysenergiaan.

Yksi triplan uutisaiheista joita yritän tässä ehtiä kirjoittamaan vielä maaliskuun lehteen liittyi sosiaaliseen eriarvoisuuteen. Yhdysvalloissa kognitiivisesti heikoin desiili tai kaksi on työvoimana niin (markkina-)arvotonta, että tästä alaluokasta alkaa tulla jo jarru Yhdysvaltain talouden tuottavuudelle. Me täällä Pisa-kouluinemme ajattelemme että kyse on amerikkalaisen koulujärjestelmän puutteista mutta tutkimuksien mukaan erilaisten kognitiviisten ja sosiaalisten taitojen puutteet joillakin oppilailla näyttäisivät ilmenevän jo ennen kouluikää.

Yritykset buustata kognitiivisia valmiuksia eivät näytä tuottavan pitkävaikutteisia tuloksia mutta joihinkin non-kognitiivisiin kykyihin voi ilmeisesti vaikuttaa - tehokkaimmin jo ennen kouluikää.

Nämä pohdinnat kuulostavat meistä vierailta, mutta terveyserot kasvavat Suomessakin. Tavanomaista on syyttää terveyspalveluiden huonoa tai eriarvoista saatavuutta, koska siihen voi vaikuttaa yksinkertaisimmalla mahdollisella  sosiaalidemokraattisella konstilla: lisää määrärahoja. Mutta kuten Hesarissa pari viikkoa sitten isolla grafiikalla osoitettiin, jo lukiolaisten ja ammattikoululaisten väliset erot tupakoinnissa tai humalajuomisessa ovat niin suuret, että iso osa terveyseroista selittyy luokkasidonnaisella terveyskäyttäytymisellä.

Jotakin kummallista sosiaalisiin eroihin liittyy, jota on vaikea ymmärtää sellaisella luokka-ajattelulla, mihin 1900-luvulla totuttiin. Toimihenkilö juo vähemmän kuin duunari, mutta miksi paljon juova toimihenkilö kärsii alkoholihaitoista paljon vähemmän kuin yhtä paljon juova duunari?

Yksi evoluutiopsykologinen vastaus - tai oikeammin tapa lähteä etsimään vastausta kysymykseen - on sosiaalinen status.Kyse on tavallaan siitä, että yhteiskunnassa, jossa sosiaaliset erot ovat suuret, ovat myös terveyserot suuret. Mutta koska statusvertailu tehdään kuitenkin kohtalaisen pienessä piirissä, koko yhteiskunnan tuloeroilla ei edes ole niin kauheasti merkitystä. Jos esimerkiksi yhdysvaltalaiset jakautuisivat nykyistä enemmän köyhiin ja rikkaisiin osavaltioihin, sen sijaan että kussakin osavaltioissa on suuria eroja rikkaiden ja köyhien välillä, terveyserojen voisi ajatella vähenevän. Näin ainakin voi pohtia Richard Wilkinsonin kirjoitusten pohjalta.

Terveyserojen kasvu tulee olemaan mielenkiintoisten keskustelujen aihe lähivuosina. Tässä jos missä kannattaa kuulla mitä tutkijoilla on sanottavanaan. Poliitikot tulevat todennäköisesti ottamaan eroista irti sen mitä niistä kukin oman puolueensa kannattajakunnalle irti saa. Terveydenhuollon budjettia kasvattamalla ongelma tuskin kuitenkaan ratkeaa.

Yhdysvaltain tiedeviikko eli AAAS Annual Meeting eli suomalaisten tiedetoimittajien kesken “tripla” on tänä vuonna lämpimässä San Diegossa. Kokous on aina helmikuussa ja tavallisesti täällä aina palellaan, koska kongressi on usein Bostonissa, Chicagossa tai Washingtonissa tai vastaavassa ilmastollisesti helmikuussa hieman vähemmän otollisessa paikassa.

Oli tripla missä tahansa, kaikki toimii. Mikä tahansa kongressijärjestäjä voisi tulla tänne opintomatkalle: kun aikataulut ovat vuodesta toiseen samat, niin järjestäjä kuin kävijätkin osaavat rutiinilla oikeaan paikkaan. Torstaina aamulla triplan pressan aamiainen lehdistölle, päivä pressitilaisuuksia ja perjantaina sitten sessioihin. Sessioiden, plenary lectureiden ja topical lectureiden kellonajat ovat vuodesta toiseen samat. Nyt viidennellä kerralla ajankäyttö meneekin jo rutiinilla.

Tällaisten konferenssien tärkein anti ei välttämättä ole uutiset - vaikka niitähän tänne olemme tulleet hakemaan ajatuksena saada muutama sivu jo kolmosnumeroon. Tuoreimmat tiedeuutisethan löytyvät Eurekalertista juuri ilmestyneiden vertaisarvioitujen tiedelehtien tiedotteista ja niistä koostamme normaalisti päivittäistä uutistarjontaamme. Sen sijaan tällaiset konferenssit ovat mainio paikka haistella trendejä.

Vuonna 2004 kova juttu olivat vetyautot. Sähköautot olivat silloisen käsityksen mukaan menneiden vuosikymmenien kokeiluja - olihan niitä Suomessakin postilla ollut, mutta akkutekniikka ei ollut silloin riittävä kuin hädin tuskin jakeluautoihin.

2006 ja 2008 kokouksissa näki biopolttoaineiden hypekäyrän. Hypestä krapulaan päästiin parissa vuodessa.

Vuonna 2004 menin Hesarissa hypettämään vetyautoista. Niinpä suhtaudun nyt hienoisella varovaisuudella sähköautobuumiin, joka on päällä täälläkin.

Tosin nyt hype on sikäli jopa laajempaa, ettei tarkoitus ole ainoastaan tehdä päästötöntä henkilöautoa. Tutkijat täällä puhuvat tulevaisuuden mahdollisuudesta käyttää sähköautojen akkuja sähkövarastona,  josta voi siirtäätehoja myös sähköverkkoon päin. Ideahan ei ole uusi, mutta nyt tutkijoilla alkaa jo olla jotakin käsityksiä siitä, kuinka realistista tuon idean toteuttaminen käytännössä on. Tutkijat vaikuttavat optimistisilta.

Tällaisten varastojen tarvehan kasvaa, kun helposti säädettävistä fossiilisista polttoaineista siirrytään yhä enemmän käyttämään esimerkiksi tuuli- tai ydinvoimaa.

Mutta vahingosta viisastuneena en vielä intoilisi kauheasti sen enempää sähköautojen puolesta sinänsä kuin niiden integroimisesta älykkäisiin sähköverkkoihin. Jos sähköauto on vielä kova juttu vuoden 2012 triplassa, sitten alan ehkä minäkin uskoa.

Kävimme toimituksessa muutama viikko sitten äänekkääksikin yltynyttä keskustelua kunniamurhista. Väittely ei koskenut niinkään ilmiötä itsessään vaan tuota melko epäonnistuneeksi miellettyä sanaa.

Kunniamurha-sanaa on esitetty korvattavaksi esimerkiksi “häpeämurhalla”, koska eihän murha voi olla kunniallinen.

Minusta tässä kielellisessä tempoilussa on jotain samaa kuin hysteerisessä pyrkimyksessä korvata eri etnisiin ryhmiin viittaavia sanoja muutaman vuoden välein poliittisesti yhä korrektimmilla. En voi uskoa, että äidinkielenään suomea puhuva vilpittömästi voisi kuvitella, että murhan motiiviin viittaava etuliite “kunnia” voisi jonkun toisen suomea äidinkielenään puhuvan mielestä viitata murhan hyväksyttävyyteen. Kunniamurha-sanan kritisoimisesta näyttää tulleen vain sosiaalinen rituaali, jolla puhuja haluaa tehdä tiettäväksi, että hän suhtautuu kunniamurhiin kriittisesti.

Kielellisesti kyse näyttäisi olevan samanlaisesta ilmiöstä kuin ilmaisusta X kertaa suurempi jo vuosikymmeniä käyty kiistely. Nekin, joiden mielestä kaksi kertaa suurempi kuin kaksi olisi kuusi, tietävät ihan hyvin että kaikki ymmärtävät sen olevan neljä. Tuskin kukaan on oikeasti luullut että kunniamurha tarkoittaa kunniallista murhaa edes kuullessaan tämän käsitteen ensimmäistä kertaa, saati käyttänyt itse sitä tuossa merkityksessä. Mutta jos olen väärässä, ilmoittautua voi vaikka kommenttiosastolla.

Ärsytykseni sai alkunsa keskustelusta, jossa pohdittiin, oliko Sellon murhaaja Shkupolli tehnyt kunniamurhan. Minusta ei, koska kunniamurhalla vakiintuneesti tarkoitetaan yhteisön kunnian palauttamiseen tarkoitettua murhaa. Sain vasta-argumentikseni kuulla, että kukaan ei käytä kunniamurhan käsitettä näin täsmällisesti, ja vaikka olisi käyttänytkin, “kieli muuttuu”. Kuulemma kaikki murhat, joissa tekijä jollain tapaa puolustaa kunniaansa, olisivat kunniamurhia, ja joita siis pitäisi kutsua oikeastaan häpeämurhiksi.

Hokema, jonka mukaan “kieli muuttuu”, on yksi varmimmista tavoista saada verenpaineeni terveydelle vaaralliselle tasolle. Ei tarvitse olla kielihistorioitsija ollakseen tietoinen siitä, että kieli todella muuttuu, koska sen tietää jokainen yli kuusivuotias. Kieli muuttuu -hokemaa käytetään silloin, kun ei itse ole jaksanut tehdä kotiläksyjään ja opetella jonkin alan vakiintunutta terminologiaa. Totta kai kieli muuttuu, jos virheitä ei korjata.

Mutta jos nyt jokainen kännisen keski-ikäisen miehen häpeäraivossa pikaistuksissaan leipäveitsellä tekemä murha - tyypillinen suomalainen henkirikos - on kunniamurha (eikun häpeämurha), niin miksi sitten kutsutaan niitä murhia, joita Wikipedia kuvailee seuraavasti: “Kunniamurha on nimitys, jota käytetään eräiden kulttuurien piirissä esiintyvistä (naisten) murhista, joiden (miespuoliset) tekijät katsovat teollaan puolustavansa perheensä tai sukunsa kunniaa.”

Ainakin yhteiskunnallisessa (ja tieteellisessä) keskustelussa helpottaisi asiassa pysymistä, jos kieli ei olisi koko ajan liikkeessä vaan käsitteiden sisältö pysyisi ainakin jonkin aikaa kutakuinkin samana ja jos joku ymmärtää jonkin termin väärin, häntä ojennetaan - sen sijaan että hänen virheellinen tulkintansa muuttuu heti uudeksi normiksi.

Sekstaamisen suhteen olen luopumaisillani toivosta, mutta voisiko kunniamurhan sisällön pitää ennallaan suppeassa tulkinnassa, ihan vain siksi, että on mukavampaa olla eri mieltä itse asiasta kuin keskustella yksi aidasta, toinen seipäistä? (Tiedoksi yli 40-vuotiaille lukijoille, että nuoret luulevat virheellisesti sekstaamisen tarkoittavan seksin harrastamista.)

Tammikuun aikana ainakin HS puhui wateista ja wattitunneista niin monta kertaa ikään kuin ne olisivat synonyymejä, että kohta virhe alkaa jo olla uutta norminmukaista kieltä. Sähkön ja kaukolämmön huippukulutus oli Hesarin mukaan X “gigawattia tunnissa”, kun ilmeisesti tarkoitus oli sanoa, että jonkin tunnin aikana keskiteho olisi ollut tuo X gigawattia (ilmeisesti lyhyemmän aikaa tuotantopiikki saattoi olla enemmänkin).

P.S. Uusi Tiede-lehti lehtipisteissä ja tilaajilla tiistaina. Kävimme myös mielenkiintosta terminologista keskustelua liittyen Annikka Mutasen uskollisuutta käsittelevään mainioon juttuun. Mitä on moniavioisuus? Jos ihmisellä on vaikeuksia olla uskollinen, tarkoittaako se sitä, että ihminen ei olekaan yksiavioinen laji? Ei tietenkään. Uskottomuushan on käsitteellisesti mahdollista vain yksiavioiselle lajille: kun teerinaaras antaa soitimella eri koiraille, ei kukaan sano sen olevan uskoton edelliselle koiraalle. Ihminen on vieläpä aika tyypillinen yksiavioinen laji siinä mielessä, että niillä linnuilla jotka luokitellaan monogaamisiksi, on enemmän sääntö kuin poikkeus, että pesästä löytyy myös muita kuin reviirin haltijan hedelmöittämiä munia.

P.S. 2: Ensi viikolla alkaa Yhdysvaltain tiedeviikko. Uutisia ja tunnelmia sieltä tässä blogissa ja uutisissa.

Sähköheikon symmetriarikon yhteydessä mainitsin tyhjön rakenteesta, ja kommenteissa on kysytty virtuaalisista hiukkasista, joten kirjoitan lisää tästä kiehtovasta aiheesta.

Klassisessa fysiikassa avaruus on vain näyttämö, jolla aine temmeltää. Tyhjän käsite on yksinkertainen: otetaan pois kaikki aine, ja jäljelle jää pelkkä lava, jolla ei tapahtu mitään. Todellisuus ei kuitenkaan ole näin siistiä: itse asiassa teatterin ovia ei voi sulkea eikä lavaa tyhjentää. (Tämän klassisen kuvan muista puutteista, ks. Maljan jäljillä.)

Nykyään ymmärrämme kvanttikenttäteorioiden avulla, että aine on avaruuden täyttävien kvanttikenttien värähtelyjä. Jokaista hiukkaslajia vastaa oma kenttänsä. Esimerkiksi yksittäinen elektroni on paikallinen, liikkuva kukkula elektronikentässä, kuin aalto veden pinnalla. Vastaavasti fotonihiukkanen on väre fotonikentässä, ja niin edelleen. Voidaan siten kutsua “tyhjöksi” tilannetta, jossa kaikissa hiukkaskentissä on pienin mahdollinen määrä värähtelyjä.

Toisin kuin klassisessa fysiikassa, kvanttimekaniikassa värähtelyistä ei koskaan pääse kokonaan eroon. Ei ole mitään täysin tasaista ja kaikilta puolin täysin määrättyä: aina on jotain epävarmaa ja muuttuvaa. Esimerkiksi kvanttikentissä voi syntyä hetkeksi hiukkasia jotka pian palaavat olemattomuuteen. Tällaisia hiukkasia sanotaan virtuaalisiksi, koska niitä ei voi havaita suoraan, ainoastaan sen kautta, miten ne vaikuttavat todellisiin hiukkasiin. Virtuaaliset hiukkaset ovat kvanttikenttäteorian keskeinen osa: laskut ja havainnot niiden käytöksestä pitävät yhtä miljardisosan tarkkuudella. Kuitenkaan virtuaalisten hiukkasten vaikutusta tyhjään tilaan ei täysin ymmärretä (mistä lisää toiste lisää), ja niiden tulkintaan liittyy kiintoisia käsitteellisiä epäselvyyksiä.

Sähkömagneettisen vuorovaikutuksen voi ymmärtää fotonien vaihtamisena. Esimerkiksi se, että kaksi elektronia hylkii toisiaan, johtuu siitä, että yksi heittää virtuaalisen fotonin toiselle, joka ottaa sen kiinni. On helppoa laskea kvanttikenttäteorian sääntöjen mukaan, millainen tästä hiukkasvaihdosta johtuva sähkömagneettinen voima on.

Mutta sen sijaan, että menisi suoraan elektronilta toiselle, virtuaalinen fotoni voikin matkalla hajota hetkeksi elektroni-positroni-pariksi joka yhdistyy takaisin fotoniksi ennen elektroniin törmäämistään. Tai yhtä hyvin fotoni voi hajota kahdeksi hiukkaspariksi - tai miten moneksi tahansa. Jotta voisi laskea sähkömagneettisen voiman tarkalleen, pitäisi ottaa huomioon kaikki virtuaalihiukkasen äärettömän monet mahdollisuudet matkalla ilkamointiin. Merkittävin tekijä on kuitenkin siisti käytös ilman mitään parinmuodostusta, ja mitä enemmän fotoni matkalla riemuitsee, sitä pienempi sen vaikutus sähkömagneettiseen voimaan on. Käytännössä tarvitsee ottaa huomioon vain yksinkertaisimmat vaihtoehdot fotonin käyttäytymiselle matkalla elektronilta toiselle - aiemmin mainittuun miljardisosan tarkkuuteen pääseminen laskuissa on silti valtava urakka.

Kun virtuaalisia hiukkasia ei koskaan havaita suoraan, voi kysyä ovatko ne todellisia. Onko sellainen todellista, jonka voi havaita ainoastaan sen kautta, miten se vaikuttaa muihin asioihin, ei ikinä itsessään? Kvanttikenttäteoriassa virtuaaliset hiukkaset ovat oikeastaan laskennallinen apuväline. Esimerkiksi kahden elektronin välisen vuorovaikutuksen tarkka laskeminen on mahdotonta, joten lasku pilkotaan palasiksi, joista jokaista voidaan kuvata tavalla, joka näyttää omituisesti käyttäytyvien hiukkasten vaihtamiselta. Näitä palasia voidaan havainnollistaa Feynmanin diagrammien avulla; alla kuva siitä, miten kaksi elektronia vaihtaa fotonin.

Feynmanin kehittämien kuvaajien yksinkertainen tulkinta viettelee ajattelemaan, että virtuaalisissa hiukkasissa olisi jotain todellista. Mutta jos esimerkiksi kahden elektronin välisen vuorovaikutuksen voisi laskea täsmällisesti, ei tarvittaisi näitä kuvia eikä sanoja virtuaalisista hiukkasista.

Fyysikot puhuvat virtuaalisista hiukkasista kuin ne olisivat olemassa, mutta harva miettii ovatko ne todellisia. Yleensä ajatellaan, että fysiikan kannalta merkitystä on vain sillä, mitä voi havaita, mikään muu ei ole paikalleen kiinnitettyä; käsitys, joka saattaa olla liian naiivi.

Jos määritellään, mitä tarkoittaa se, että jokin on todellista, niin fysiikka voi kertoa, täyttävätkö virtuaaliset hiukkaset tämän kriteerin. Mutta viime kädessä kysymys siitä, mitä sanomme todelliseksi kuuluu filosofian piiriin. Fysiikka voi toki paljastaa (ja joskus ratkaista) filosofisia ongelmia, pakottaa tarkentamaan käsitteitä sekä tarjota mielekkään viitekehyksen abstraktin tuntuisille kysymyksille, joista olisi muuten vaikea saada otetta - kuten sille, mitä on tyhjyys.

Viime itsenäisyyspäivän aikana kävin väittelyä siitä, sopiiko itsenäisyyspäivänä puhua niin paljon sodista ja niin vähän kulttuurista ja siviiliyhteiskunnan saavutuksista. Minusta sopii. Argumenttini oli ja on, että itsenäisyyspäivän juhlan aiheena on kansakunnan valtiollinen olemassaolo, ja se on ollut uhattuna oikeastaan vain niissä sodissa, joita 6. joulukuuta on tapana muistella. Siviiliyhteiskunnan saavutuksille on omat juhlapäivänsä.

Vasta-argumentiksi sain muistutuksen, että sotia muistellaan monena muunakin päivänä, mikä on tietysti ihan totta. Ylipäätään erilaisia teemapäiviä ja -vuosia on aivan liikaa. Kai muistitte viettää kansainvälistä orgasmin päivää?

Liputus- ja juhlapäiviä on karsittava. Osa pyhäpäivistä pitää myös saada palautettua työpäiviksi, koska huoltosuhteemme ei kestä nykymittaista löysäilyä.

Vietettäköön siis jatkossa 6.  joulukuuta täysin estottoman militaarista Suomen valtiollisen olemassaolon päivää: yhdistetään itsenäisyysjulistuksen muistamiseen kansallisen veteraanipäivän (nyt 27.4.), kaatuneiden muistopäivän (nyt toukokuun kolmas sunnuntai) sekä puolustusvoimain lippujuhlan päivän (nyt Mannerheimin syntymäpäivä 4.6.) sisältö. Jos joku haluaa muistella Porvoon valtiopäiviä tai Suomen sotaa, sekin sopii joulukuun kuudenteen, kansallisvaltiollisen eksistenssin päivään.

Tällä viikolla, perjantaina 5.2., on Runebergin päivä. Ehdotan, että jatkossa 5.2. vietettäisiin suomalaisen siviiliyhteiskunnan saavutusten päivää, joka nostaa Fredrikan torttujen symboliarvon aivaan uuteen suuruusluokkaan: tuohon juhlaanhan voi sisällyttää Kalevalan päivän eli suomalaisen kulttuurin päivän (28.2.), Minna Canthin ja tasa-arvon päivän (19.3.), Mikael Agricolan eli suomen kielen päivän (9.4., myös Elias Lönnrotin syntymäpäivä), Eino Leinon eli runon ja suven päivän (6.7.), Aleksis Kiven päivän eli suomalaisen kirjallisuuden päivän (10.10.) sekä Sibeliuksen syntymäpäivän (8.12.).

Snellman (12.5.) oli hegeliläisyyttään niin valtiokeskeinen yhteiskuntafilosofi, etten tiedä, kumpana päivänä häntä oikein pitäisi juhlia, valtion vai yhteiskunnan päivänä.

Äitienpäivän (toukokuun toinen sunnuntai) ja isänpäivän (marraskuun toinen sunnuntai) viettäminen erikseen kuulostaa vanhanaikaiselta. (Joku voisi sanoa jopa “heteronormatiiviselta”). Vietettäköön toukokuun toisena sunnuntaina vanhemmuuden päivää. Sitä sitten voivat viettää kaikki, oli perhe miten epäsovinnainen tahansa, kaksi äitiä eikä yhtään isää, kaksi isää eikä yhtään äitiä, isä ja äitipuoli, äiti ja isäpuoli, miten vain.

Tällä viikolla on toinenkin liputuspäivä, vaikka siniristilippuja silloin ei nähdäkään. Lauantaina 6.2. on saamelaisten kansallispäivä. Ahvenanmaalla liputetaan 30. maaliskuuta demilitarisoinnin ja neutralisoinnin takia, huhtikuun viimeisenä päivänä lipun itsensä kunniaksi ja 9. kesäkuuta itsehallinnon takia.

Kihdin tällä puolen ja Tunturi-Lapin eteläpuolella näitä päiviä ei kukaan huomaa. Koska erilaiset vähemmistöt haluavat ja tarvitsevat näkyvyyttä, koottakoon saamelaisten ja ahvenanmaalaisten päivät yhteen ruotsalaisuuden päivään (6. marraskuuta). Silloin olkoon suvaitsevaisuuden ja vähemmistöjen päivä. Eikö Gay Pride -kulkueiden sateenkaaren värejäkin tarvittaisi eniten juuri marraskuun harmaudessa?

Emme tietenkään saa käpertyä kansallisuuteemme. Viettäkäämme siis 24.10. YK:n päivänä kansainvälisyyden päivää. Eurooppa-päivän (9.5.) juhliminen ei ole oikein vakiintunut Suomessa, joten eurooppalaisuutta voi hyvin juhlia osana kansainvälisyyden päivää.

Kävin toissa jouluna Betlehemissä. Viime jouluna olin Helsingissä. En löytänyt Aleksanterinkadulta juuri mitään kristilliseen jouluun viittaavaa kuten en Betlehemistä juuri mitään kaupalliseen jouluun viittaavaa. Voitaneen sanoa, että joulu on Suomessa dekristillistetty. Siksi kaikki suomalaiset, niin ateistit, kristityt, muslimi, juutalaiset kuin muutkin, voivat viettää 24.12. kapitalismin ja joulupukin päivää. Kapitalismin päivää edeltävät traditiot erilaisine omituisine oululaiskuvaelmineen voidaan siis myös katsoa uskonnollisesti neutraaleiksi, joten niistä ei tarvitse ateisti- tai muslimilapsenkaan kieltäytyä.

Sekulaarissa yhteiskunnassa kirkko pitäisi erottaa valtiosta. Juutalaiskristillisellä perinteellä on kuitenkin ollut sen verran suuri merkitys kulttuurissamme, että ehkä pitkäperjantain voi pitää kansallisena vapaapäivänä juutalais-kristillisen perinteen päivänä. Viettäkööt kristityt sen pääsiäisenä jos haluavat.

Suomalaiset juovat liikaa alkoholia ja liian humalahakuisesti. Nykyisellään kulttuurissamme on kolme juhlapäivää, jolloin ei juoda oikeastaan minkään muun kuin juomisen takia. Terveyspoliittisesti siinä on (ainakin) kaksi liikaa. Parisuhteet eivät myöskään kestä vuosittain useita syrjähyppyjä. Keskitettäköön siis uudenvuoden, vapun ja juhannuksen (ja miksei myös pikkujoulujen) vietto yhteen, alkoholin ja seksuaalisuuden päivän iltaan (31.12. klo 18 jälkeen, päivällä voi järjestää päihde- ja seksuaalipoliittisia seminaareja), jonka jälkeen voi luontevasti aloittaa tipattoman tammikuun. Almanakkaan olisi siis merkitty 1.1. kohdalle krapulapäivä. Samalla periaatteellahan riehakkaat karnevaalit vietetään ennen tylsää paastonaikaa. Toisin sanoen alkoholin ja seksuaalisuuden päivän voi aloittaa laskiaspullalla ja nykyisen, helmikuuhun sijoittuvaan laskiaisen voi unohtaa.

Vappuna voikin sitten kaikessa rauhassa laskea veneen vesille vesiselvänä. Juhannuksena voi taas viettää laatuaikaa vakikumppaninsa kanssa, joka siihen mennessä on ehkä antanut anteeksi alkoholin ja seksuaalisuuden päivän tapahtumat.

Jos ihmiset joskus tuhannen, kymmenen tuhannen tai viidenkymmenen tuhannen vuoden päästä löytävät ammoin tukitun arvoituksellisen luolaston, joka johtaa syvälle maan uumeniin, mitä he tekevät?

Entä jos paikka on tehty uhkaavaksi piikkisin kivin ja ympäristöön on jätetty symbolisia viestejä, jotka kertovat hengenvaarasta ja käskevät pysymään poissa. Tottelevatko tulevaisuuden ihmiset niitä?

Ellei ihmisluonto ole perin pohjin muuttunut, vastaus on ilmiselvä. Rohkeimmat ja uteliaimmat tunkeutuvat niin pitkälle kuin suinkin pääsevät ja tuovat ulos sen minkä löytävät.

Olisiko siis parasta yrittää vaivuttaa ydinjätteen loppusijoituspaikat unohduksiin ja yrittää piilottaa ne niin, ettei niiden olemassa olosta tietäisi kukaan ja etteivät ne löytyisi edes vahingossa.

Tällaisia päätyy kysymään tanskalainen Michael Madsen elokuvasssa, joka esitetään DockPoint-festivaaleilla lauantaina. Elokuva kertoo Eurajoella sijaitsevasta Onkalosta, peruskallioon räjäytetystä luolastosta, josta on tarkoitus tehdä suomalaisen ydinjätteen loppusijoituspaikka.

Madsen koettaa nähdä, mitä tällainen varasto merkitsee ihmisille tulevaisuuden hämärässä. Ydinjäte säilyy vaarallisena kaikelle elävälle sata tuhatta vuotta. Ainakin niin pitkäksi aikaa se pitäisi eristää niin, ettei se pääse kosketuksiin elävän luonnon kanssa.

Madsenin kysymyksiin vastaavat asiantuntijat Suomesta ja Ruotsista. He ovat perehtyneet asiaan kenties paremmin kuin kukaan muu ja he saavat vastata harkiten ja rauhassa. Silti he vaikuttavat liikuttavan haavoittuvilta sen haasteen edessä, jota he ovat ratkaisemassa - eikä vain siksi, että he joutuvat ilmaisemaan itseään englanniksi, vieraalla kielellä.

Miten he voisivatkaan antaa varman vaikutelman. Sata tuhatta vuotta ylittää moninkertaisesti inhimillisen ennakoimisen mahdollisuudet - ainakin mitä tulee ihmiskunnan tulevaisuuteen ja sivilisaatioiden katkoksiin.

Lounaissuomalaisen peruskallion tulevaisuutta pystytään ennustamaan sen verran, että Onkalon louhija Posiva uskaltaa luvata sen kestävän jääkauden ja muutkin seuraavan sadan tuhannen vuoden mullistukset. Se on vakainta, mitä Maapallolla oikeastaan on. Ja jonnekin se ydinjäte on yksinkertaisesti pantava

Elokuvan haastattelut ovat perinjuurin asiallisia, mutta ohjaajan omat, tulevaisuuden ihmisille osoitetut välispiikit runollisia. Kohtauksia Onkalossa ja sen yllä talvisessa metsässä täydentää musiikki ja äänimaailma, josta huokuu dramatiikka ja uhka. Paikalla tuntuu olevan näkymätön vaara. Niin kuin onkin.

Arvaan, että tästä emotionaalisten keinojen käytöstä eivät kaikki pidä. Ydinvoiman vaaroilla ei saisi pelotella. Miksi ei?

Tätä jäin miettimään ja samalla ajattelin ydinjätteen suomalaista loppusijoitussuunnitelmaa käsittelevää juttupakettia, jonka Tiede-lehti julkaisi elokuussa 2007. Siinä ei ollut uhkan häivää. Puolukat punersivat Onkalon katolla, Posivan laskelmat pitivät, kaikki kapselit kestivät, eikä kenellekään juolahtanut mieleen kaivautua niitä tutkimaan. Oliko se oikeampi käsittelytapa?

Into Eternity. Dokumentaarinen trilleri ydinjätteestä ja tulevaisuudesta. Näytös DocPointissa lauantaina 30.1. klo 15. Elokuvateatteri Bristol, Mikonkatu 8, Helsinki.