Hallitus päätyi sitten viinaveron pieneen tarkistukseen ylöspäin, vaikka päätös ei monien äänestäjien mukaan muuta mitään - esimerkiksi edellistä blogimerkintääni kommentoinut cleora epäili, ettei hinta vaikuta alkoholin kulutukseen:

“Minun on vaikea uskoa, että alkoholin hinta olisi nykyään kovinkaan rajoittava tekijä sen käytössä. Se on sitä vain marginaaliselle ihmisryhmälle, sille joka laittaa kaiken liikenevän rahan alkoholiin. Tavallisella työssäkäyvällä ihmisellä on muita syytä rajoittaa juomistaan kuin raha.”

Kuten kirjoitin, ihmiset eivät halua mielellään uskoa, että alkoholin kulutuksella ja hinnalla olisi yhteys - että taloustieteen termein alkoholin hintajousto on merkittävä. Kuinka suuri se sitten on? Löysin muutaman kiinnostavan linkin Osmo Soininvaaran blogista.

Hintajousto on kyllä alle yhden, eli jos alkoholi kallistuu, alkoholiin käytettävä rahamäärä lisääntyy. Mutta se on myös yli nollan, eli kulutus vähenee, kun veroruuvia kiristetään. (Jouni Vihmo: Alkoholijuomien hintajoustot Suomessa
vuosina 1995–2004)

Ilmeisesti viinan tuontia Virosta pelättiin liikaa, eli veronalennukset 2004 olivat ylimitoitettuja. Mutta eihän se mitään, nythän voimme palauttaa veronkorotuksilla veron optimitasolle, eikö niin?

Itse asiassa ihan niin yksinkertaisesti ihmiset eivät käyttäydy. Taloustiede tuntee joidenkin ilmiöiden historiariippuvuuden: esimerkiksi laskusuhdanteen aikana työttömäksi joutuneet eivät kaikki palaa noususuhdanteen aikana työelämään, koska osa syrjäytyy pitkän työttömyysjakson aikana. Sama historiariippuvuus näkyy alkoholipolitiikassa: kun kulutus nousee veronalennuksen takia, samankokoinen veronkorotus ei palauta kulutusta alkuperäiselle tasolleen, vaan vähän ylemmäksi - koska osa ihmisistä on tullut joko suorastaan kliinisesti alkoholiriippuvaiseksi tai ainakin “tapariippuvaiseksi”. Alkoholipolitiikassa jos missä ei olisi pitänyt koikkelehtia, kuten Vanhasen hallitukset ovat nyt tehneet!

Kirjoitin nyt myynnissä olevaan Tiede-lehteen parin aukeaman jutun viineistä (Orastavasta eläimellisyydestä alkavaan dekadenssiin). Yritin oppia viinien hienosta maailmasta, mutta mitäpäs tällainen puolikorppoolainen kaljakulttuurissa kasvanut juntti niistä enää tässä iässä oppisi. Kuinka viinisivistynyt olisinkaan, jos 1960-luvun lopussa olisi pidetty keskiolut monopolissa, mutta vapautettu viinit maitokauppoihin? Näin mielenkiintoista pohdintaa löytyi toisesta linkistä Soininvaaran blogin kommenteista, tämäkin Yhteiskuntapolitiikka-lehdestä (Leena Warsell: Miksi keskiolut, miksei miedot viinit?)

Mutta eihän se alkoholin hintajousto tietysti mikään luonnonlaki ole. Monessa muussa Euroopan maassa halvimman alkoholijuoman hinta ja saatavuus ei selitä alkoholin kokonaiskulutusta. Edes pahimmat juopot eivät joisi enempää, jos viinipullon saisi euron sijaan viidelläkymmenellä sentillä.

Hyvä uutinen on, että nyt näkyy kuulemma ensi merkkejä siitä, että suomalaiset ovat lähestymässä neljä vuosikymmentä kestäneen alkoholinkulutuksen kasvun tasaantumista.

Näin nimittäin väittää Kuopion yliopiston kansanterveystieten professori Jussi Kauhanen, joka luennoi aiheesta ensi maanantaina Cafe Scientifiquessa Vanhan kuppilassa klo 18-20. Alkoholi ei ole ongelma, väittää myös Tuomas Enbuske myöhemmin illalla, klo 22.05.

PS. Ehkä vielä nousuhumalaakin riehakkaammat kicksit saisi nousussa Maan kiertoradalle. Jos sinulla on kolme miljoonaa dollaria, olet terve yli 18-vuotias ja pituus osuu haarukkaan 160-185 senttiä ja paino 50-95 kiloa, miksi et matkaisi kosmonauttien kanssa avaruuteen? Heurekassa avaruusturismista yleisöluento huomenna torstaina 17-18.45.

Osallistuin tällä viikolla Sitran kansallisen ennakointiverkoston työpajaan, jossa pohdittiin mielenterveyden ja henkisen pääoman kehitystrendejä. Taisin tulla kutsutuksi ryhmään viralliseksi toisinajattelijaksi, mutta yllätyksekseni aika moni muukin työpajassa jakoi käsitykseni: vaikka julkisesta sanasta on helppo saada käsitys, että nuoriso voi ennennäkemättömän pahoin, työelämä on kurjempaa kuin koskaan ja masennus räjähtää käsiin, epidemiologinen data ei tue tätä kurjistumiskertomusta.

Kun tehtävänä oli kuitenkin miettiä, mikä on muuttunut - ja mitä voisimme viestiä päättäjille tulevaisuuden haasteita ennakoiden - ei ainakaan minulle tullut mieleen oikeastaan kuin yksi mielenterveyteen liittyvä muuttuja, jossa todellisuudessa on tapahtunut muutoksia. Se on alkoholi.

Alkoholin kulutuksen kasvu tosin näyttäisi tasaantuneen ainakin väliaikaisesti veroalen synnyttämän nousupiikin jälkeen. Suomalaiset ryyppäävät silti paljon enemmän kuin vaikka parikymmentä vuotta sitten. Kun ainakin osa haitoista ilmenee viiveellä, odotettavissa voi siis olla aikaisempaa suurempia terveyshaittoja, mielenterveyshaitat mukaan lukien.

Liberaalina en haluaisi ehdottaa lisää kontrollia, mutta ilmeisesti muutakaan ei voi. On yleinen myytti, ettei alkoholin hintajousto ole merkittävä - että kohtuukäyttäjät juovat kohtuudella vaikka viina olisi halpaa ja ongelmakäyttäjät pään täyteen, maksoi mitä maksoi. Tosiasiassa hinta vaikuttaa alkoholinkulutukseen kaikissa ryhmissä.

Alkoholi liittyy työuupumukseen (olutta stressiin, ja seuraavana päivänä vasta uuvuttaakin) ja masennukseen (pitkällä aikavälillä alkoholi sotkee aivojen mielihyvämekanismeja). Paradoksaalista kyllä, monet varsinkin nuoret ihmiset vierastavat mielialalääkkeitä, mutta ihannoivat kuitenkin laillisia päihteitä - varsinkin kannabiksellahan on eräänlainen luonnontuotteen leima.

Lääkevastaisuus on ikävä ilmiö, kun ottaa huomioon, että masennukseen on tehokkaita lääkkeitä, joista osa jo on patenttisuojan ulkopuolella eli käytännössä ilmaisia.

Joskus ehdotettiin LSD:n lisäämistä vesijohtoveteen (ilmeisesti siinä uskossa, että se muuttaisi tylsät keskiluokkaiset esikaupunkilaiset vallankumouksellisiksi). Olisikohan parasta mielenterveyspolitiikkaa velvoittaa panimot yhteistyössä lääketeollisuuden kanssa lisäämään masennuslääkkeitä olueeseen? Ainakin hoito kohdistuisi oikeaan kohderyhmään.

Vaikka tämä loputon puhe “nuorison pahoinvoinnista” pitkästyttääkin, eilinen 45 minuuttia sisälsi tavanomaisen pönötyksen lisäksi myös yhden varteenotettavan ajatuksen. Sen esitti Suomen lukiolaisten liiton puheenjohtaja Niklas Huotari.

Huotari ehdotti, että koulukiusaamista tulisi luodata kouluissa säännöllisesti anonyymeillä kyselyillä, joissa kysyttäisiin, onko luokalla ketään, jota kiusataan (ja jos, niin kuka tai keitä) ja onko luokalla ketään, joka kiusaa. Miksi tämä järjestelmä ei ole käytössä jo nyt?

Painetun Tiede-lehden puolella on myös kysytty, miksi lapset ja nuoret saattavat löytää vertaisryhmäkseen netin ihmisvihayhteisön. Tieteen tentissä oli Tampereen yliopiston nuorisopsykiatrian vastuualuejohtaja Riittakerttu Kaltiala-Heino. Lehti on ollut myynnissä tiistaista asti.

PS. Darwinin juhlavuosi on ovella, ja joukko valistusjärjestöjä otti varaslähdön järjestämällä Helsingissä Darwin-symposion huomisesta perjantaista sunnuntaihin. Unohtakaa ne seksimessut, todelliset tabujenrikkojat ovat viikonloppuna Ratakadulla!

Kollegani Manchesterin yliopistosta, professori John Harris, esitti muutama vuosi sitten, että osallistuminen (lääke)tieteelliseen tutkimukseen tulisi nähdä kansalaisvelvollisuutena(1). Samaan kuoroon Atlantin toisella puolella osallistui sikäläinen kollegani professori Rosamond Rhodes(2). Molempien näkemyksen mukaan meillä kaikilla on moraalinen velvollisuus toimia koekaniineina, sillä me olemme kaikki velkaa aiemmin tehdylle tutkimukselle – se on terveytemme ja hyvinvointimme perusta. Meistä monet eivät edes olisi hengissä ilman esimerkiksi antibiootteja ja tavanomaisia rokotuksia. Lisäksi, osallistumalla tutkimukseen edistämme tiedettä ja saatamme siten olla auttamassa itseämme, läheisiämme tai ihan vieraitakin ihmisiä tulevaisuuden tarpeissa. 

Molemmat professorit suhtautuvat hyvin optimistisesti tieteen mahdollisuuksiin löytää parannus moniin nykyihmistä vaivaaviin sairauksiin. John menee Rosamondia hieman pidemmälle siinä, että hän näkee sekä toivottavana että mahdollisena merkittävän (satojen tai tuhansien vuosien) odotettavissa olevan eliniän pidennyksen. Suhtautumisessaan omaan velvollisuuteensa toimia koekaniinina John ja Rosamond lähetevät eri suuntiin. Rosamond pitää kaikista uusista vempaimista ja koneista ja osallistuu erityisen mielellään tutkimusprojekteihin, joissa esimerkiksi testataan uusien kuvantamismenetelmien toimivuutta. John puolestaa näkee, että hänen panoksekseen riittää tutkimusmyönteinen kirjoittelu. Tämän hän uskoo edistävän tiedettä enemmän kuin mitä hänen – tai hänen perheenjäsentensä – osallistuminen tutkimusprokteihin tekisi, niinpä velvollisuus toimia tutkittavana ei oikeastaan koske häntä. 

Keskustelu velvollisuudesta toimia koekaniinina näyttää taas virinneen amerikkalaisten bioeetikoiden parissa(3) ja Rosamondkin löytyy kommentaattoreiden joukosta. Kansalaisvelvollisuuden kyseenalaistajia yhdistää epäusko siihen, että tutkimusten mahdolliset hyödyt tulisivat jollakin tavoin kaikkien ulottuville. Ja elleivät hyödyt tule jakautumaan tasan, vaikuttaa epäreilulta vaatia kaikilta samaa panosta. Erityisen ymmärrettävää tämä on tietysti amerikkalaisessa kontekstissa – maassa jossa arviolta 45 miljoonaa ihmistä on käytännössä terveydenhuollon ulkopuolella – mutta eipä Suomessakaan uusimpia hoitoja ole kaikkien tarvitsevien saatavilla ainakaan julkisella puolella.  

Tieteen kehittyessä valtavin harppauksen esimerkiksi genetiikan alalla aito ongelma on se, ettei vapaaehtoisisia tutkittavia oikein tahdo löytyä tarpeeksi. Hieman nurinkurisesti juuri vapaaehtoisuuden vaatimus vaikeuttaa tutkittavien rekrytointia, sillä yleismaailmallisesti ajatellaan, että tutkittaville ei saa maksaa palkkiota osallistumisesta tutkimukseen (ainoastaan kulut sekä palkan ja ajan menetys voidaan korvata). Pelkona on, että mikäli tutkimuksesta maksettaisiin käypä palkkio, köyhät ihmiset olisivat ikäänkuin pakotettuja osallistumaan tutkimuksiin. Lisäksi monet näyttävät ajattelevan, että tutkimuksiin tulee osallistua oikeista – altruistisista – motiiveista eikä suinkaan omaa etua tavoitellen. 

Näistäkin huolimatta, minä lähtisin kyllä mieluummin tutkimaan paremmin korvatun vapaaehtoisuuden mahdollisuuksia kuin harkitsemaan koekaniiniutta kansalaisvelvollisuutena.   

1. Harris, J., Scientific Research is a Moral Duty. Journal of Medical Ethics 31(2005): 242-248.

2. Rhodes, R., Rethinking Research Ethics. American Journal of Bioethics 5(2005): 7-28.

3. de Melo-Martin, Inmaculada, A Duty to Participate: Does Social Context Matter? American Journal of Bioethics 8(2008): 28-36. Kts. myös kommentaarit.

Syyskuusta joulukuuhun on työpaikkahakemusten vuodenaika. Hakemuksia on erilaisia. Pyrkiessä paikkaan, josta päättävät suunnilleen oman alan tutkijat, esimerkiksi suoraan jonkin yliopiston kosmologiaryhmään, voi ajatella tutkimuksen sisällöllä olevan suuri merkitys. Mutta kun suuntaa hakemuksen jollekin paljon erilaista tutkimusta rahoittavalle taholle, vaikkapa kansalliselle tutkimusneuvostolle, huomio kääntyy vääjäämättä numeeriisiin tekijöihin: montako julkaisua on tehnyt ja montako kertaa niihin on viitattu toisissa tieteellisissä julkaisuissa. Lisäksi vaikuttavat suosituskirjeet, se vaikutelma mikä tutkimuksesta on tiedeyhteisön eri osissa muodostunut ja muut tekijät, joilla on tärkeä, mutta vaikeammin arvioitava rooli.

Osansa on myös tutkimussuunnitelmalla. Hiukkaskosmologiassa on vaikea sanoa, mitä tutkii vuoden kuluttua; sen pidemmälle arvioiminen on lähes mahdotonta. Julkaisujen luonnollinen aikaväli on joitain kuukausia, ja vasta jonkin asian selvitettyään tietää minne polku seuraavaksi johtaa. Hakemusten lukijat epäilemättä tietävät tämän yhtä hyvin kuin niiden kirjoittajatkin, joten pahimmillaan viisivuotiset (joskus yksityiskohtaiset) tutkimussuunnitelmat ovat jonkinlaista yhteistä fantasiaa. Ne eivät kuvaa sitä, mitä hakija tulevaisuudessa tutkii tai aikoo tutkia, vaan sitä, mitä hän tämänhetkisen käsityksensä perusteella voisi kuvitella tutkivansa - olettaen että hän tietäisi tulevat tutkimustuloksensa jo nyt, ja jättäisi vuosiksi huomiotta mahdolliset yllättävät havainnot ja teoreettiset edistysaskelet.

Tällaisen fiktion kirjoittamiseen käytetyt päivät ovat poissa tutkimukselta, mutta jotain hyödyllistä prosessissa on. Hakemuksissa pitää kirjoittaa omasta tutkimuksesta tavalla, joka aukeaa muillekin kuin alan asiantuntijoille. Tämä tarjoaa tilaisuuden tarkastella tutkimustaan ulkopuolisen näkökulmasta ja pysähtyä arvioimaan tekemistensä mielekkyyttä. Popularisoinnissa on samoja piirteitä, mutta koska hakemukset osoitetaan tiedeyhteisön jäsenille, ne voi kirjoittaa luontevasti, tarvitsematta yksinkertaistaa ja keksiä kiertoilmauksia. On terveellistä joutua laittamaan oma tutkimuksensa osaksi laajempaa kenttää, oikeuttamaan työnsä ja miettimään mitä haluaa tulevaisuudelta.

Yhdysvaltain sotilaita on kuollut Irakissa hieman yli 4000. Omat tappiot tuhosivat vähitellen presidentti Bushin kannatuksen, mikä antoi Obamalle hyvät lähtökohdat vaalikampanjaan.

Nyt viikko ennen presidentinvaaleja on hyvä miettiä, oliko tuo 4000 sitten paljon vai vähän.

Monelle demokraatille, pasifistille tai Michael Mooren dokumenttielokuvien fanille varmaan kauhean paljon.

Mutta katsotaanpa. Yhdysvaltain sotakoneessa on aktiivisessa palveluksessa puolitoistamiljoona miestä ja naista. Reservissä on sitten vielä toinen mokoma.

Sota alkoi viisi ja puoli vuotta sitten (19. maaliskuuta). Kaatuneiden määrä on nyt 4187. Vuotuinen kuolleisuus on siis sellainen 750.

Irakista johtuva kuolleisuus Yhdysvaltain armeijassa on siis noin 0,5 kuollutta 1000 aktiivisessa palveluksessa olevaa sotilasta kohti vuodessa.

Vertailun vuoksi: miesten kuolleisuus teollisuusmaissa on matalimmillaan nuoressa aikuisuudessa, siis samoissa ikäluokissa joista taistelijatkin koostuvat. Se on noin yksi kuollut vuodessa tuhatta ikäluokkaan kuuluvaa kohti. Tässä iässä kuollaan harvemmin sairauksiin, yleisemmin onnettomuuksissa, oman käden kautta sekä rikoksen uhrina.

Toivottavasti Irakista ei tule uusi Vietnam siinä häpeällisessä merkityksessä, että Yhdysvallat jättäisi nyt maan sekasortoiseen tilaan kuten se jätti Vietnamin kommunisteille. Mutta omien tappioiden suhteen Irak ei ole lähelläkään Vietnamia. Vietnamin sodassa kuolleita oli esimerkiksi viidessä vuodessa 1966-1970 runsaat viisikymmentä tuhatta. Kertaluokkaa enemmän kuin Irakissa, vaikka Yhdysvaltain väestö on tuolla välin kasvanut.

Irakissa on kuollut yhdysvaltalaisia vuosittain alle kolme miljoonasosaa maan väestöstä. Luku on niin pieni, että sitä on vaikea käsittää.

Vuoden 1918 sodassa Suomessa (kutsuttiin sitä millä nimellä tahansa) kuoli kaatuneet, teloitetut ja vankileirillä kuolleet mukaanluettuna 95 000 ihmistä. Suomen väkiluku oli itsenäistymisen aikaan 3,1 miljoonaa. Siis kolmisen prosenttia yhden vuoden aikana. Se on kymmenen tuhatta kertaa enemmän kuin Yhdysvaltalaisten kuolleisuus Irakissa.

Talvisodassa, Jatkosodassa ja Lapin sodassa 1939-1945 kuoli noin kaksi prosenttia Suomen väestöstä, siis vuosittain yli kolme promillea.

En olisi niin huolissani “sotahulluista” amerikkalaisista. Romahtanut omien tappioiden sieto pitää kyllä jenkit pois sieltä, missä heillä ei ole suurta kansallista etua puolustettavanaan. Ennemminkin kysymys kuuluu, tuleeko Yhdysvallat apuun, jos Nato-liittolaiset tai ylipäätään demokratian kehitys maailmalla syystä tai toisesta apua tarvitsee?

Käyn ensi sunnuntaina juoksemassa New Yorkin maratonin, ja vaali-illaksi on tarkoitus jatkaa Washingtoniin juhlimaan Bushin aikakauden päättymistä. Oli Irakin sodasta mitä mieltä tahansa, tieteen ja ympäristön kannalta koittavat Bushin jälkeen paremmat ajat, kumpi ehdokkaista valitaankaan.

Eilen juhlin sinivihreyden voittoa. Toivottavasti keskustan tappio ja vihreiden voitto kuntavaaleissa tarkoitti sitä, että Suomessa vahvistui eurooppalainen kaupunkikulttuuri amerikkalaisen nukkumalähiöelämän sijaan. Vanhasen propagandassa tosin kaupunkikulttuurin kannattajia kutsuttiin “betonipuolueeksi” ja amerikkalaisia nukkumalähiöitä “puutarhakaupungiksi”.

Lauantaina sain päähäni tehdä neljän kunnan kotiseuturetken kuntavaalien kunniaksi. Pyöräilin Kampista Leppävaaran kautta Lahnukseen ja sieltä sinne kuuluisaan Klaukkalaan. Halusin nähdä Vanhasen tulkinnan puutarhakaupungista.

Minulle puutarhakaupungista tulee mieleen Maarianhamina, Naantali, Rauma, Tammisaari, Porvoo… tiivis puukaupunki ruutuasemakaavalla, jossa on myös paljon viehättäviä sisäpihoja ja bulevardeja. Tosin onhan sellaista täällä Helsingissä esimerkiksi Puu-Käpylässä, ja jotkut Haagan kerrostaloalueetkin ovat itseasiassa hyvin puutarhakaupunkimaisia. Kerran katselin Linnunlaulun kahvilasta (puinen villa) ympärilleni, ja yritin etsiä betonia. Näin pari kansallisromanttista graniittirakennusta, Carraran marmoria ja teräslasikuution.

Huomasin saapuneeni puutarhakaupunki Nurmijärvelle, kun näin kloonattuja poikia esittävän vaakunan. Täällä ei olla erilaisia! Yhtenäisyys on voimaa!

Kuntarajan jälkeen tuli peltoaukeita, jotka rajautuivat tympeään talousmetsään. Jossain siellä välissä oli pieni talo preerialla, tai olihan niitä vähän isompiakin. Tämäköhän se nyt on se puutarhakaupunki?

Varttitunnin päästä saavuin Klaukkalan taajamaan, joka tunnetaan myös nimellä Klake. Ensimmäisenä vastaan tuli parkkipaikka. Parkkipaikan keskeltä löytyi Lidl.

Sitten välissä on hehtaarin laajuinen pujoa, takiaisia ja jotain kaislaa kasvava joutomaa, kunnes taas alkaa parkkipaikka. Siihen voi pysäköidä autonsa, jos haluaa käydä betonilaatikossa, jossa on Alko ja ruokakauppa.

Sitten taas hehtaari pujoa, pajua ja takiaisia, kunnes tullaan seuraavalle parkkipaikalle. Koko alueella on vain pari kauppaa, yksi kahvila, räkäinen pizzapaikka, vain alkoholisteille suunnattu kapakka, piskuinen Kela ja olikohan siellä apteekkikin, mutta nämä kaikki normaalissa kaupungissa yhden torin ympärille mahtuvat palvelut on hajautettu niin levälleen, että jos haluaa käydä sekä Alkossa että apteekissa, tarvitsee auton. (Ja jos ympäristön viihtyisyydellä on mitään vaikutusta mielenterveyteen, kuten kuulee väitettävän, molempiin tulee asiaa aika usein.)

Ympärillä on niin kolkkoja matalia betonitaloja ettei niille löydy vertailukohtia Helsingistä kuin ehkä Itä-Pasilasta. Ne ovat kuitenkin niin levällään, ettei oikein kukaan asu varsinaisella kävelyetäisyydellä Klaken “keskustasta”.

En nähnyt kenenkään kävelevän tai ajavan pyörällä. Aikuiset ajoivat autolla, teinitytöllä oli jonkinlainen moposkootteri.

Amerikkalaisista on sanottu, että he ovat jakautuneet kahtia: demokraatit asuvat eri osavaltioissa tai ainakin eri piirikunnissa kuin republikaanit. He lukevat eri sanomalehtiä ja katsovat eri tv-kanavia.

Rööperistä Klakeen on parikymmentä mailia, mutta henkinen ero näiden kahden Suomen välillä tuntuu joskus olevan sama kuin ajaisi Bostonista jonnekin Kansasin pikkukaupunkeihin.

Mutta emmehän me yksi kansa ole koskaan olleet. Geneettisesti suomalaiset ovat kaksi kansaa, siinä missä Keski-Eurooppa on yksi.

Fysiikassa totuus ja kauneus kietoutuvat toisiinsa ainutlaatuisella tavalla. Totuus tarkoittaa tässä sellaista asiaintilaa, joka vallitsee maailmassa, ja kauneus viittaa tiettyjen esteettisten kriteerien täyttymiseen.

Fysiikan teoriat on kirjoitettu matematiikan kielellä, joten niiden estetiikan hahmottaminen perustuu matemaattisten rakenteiden tuntemukseen.
Mitä tarkemmin on paneutunut matematiikkaan, sitä syvemmin osaa arvostaa fysiikan kauneutta. Oppiessaan lisää löytää uusia tasoja tuntemissaan teorioissa, ja näkee, miten ne sijoittuvat osaksi matemaattista maisemaa, jonka muotoja ne heijastavat.

Matemaattisen kauneuden tavoittelu on fysiikassa osoittautunut hyödylliseksi totuuden löytämisessä. Mutta erilaisilla matemaattisilla rakenteilla on oma, eriävä estetiikkansa, eikä niitä kaikkia ole realisoitu luonnossa. Fysiikan kannalta merkitystä on vain niillä rakenteilla, jotka vastaavat havaittua todellisuutta. Ei riitä, että arvostaa kauneutta, vaan pitää omata oikeanlainen estetiikan taju. Asiat, jotka tietty estetiikka hylkää vastenmielisinä, voivatkin toisten esteettisen standardien mukaan olla perin viehättäviä.

Esimerkiksi Newtonin gravitaatioteorian yhtälöt on yksinkertaista kirjoittaa siten, että ne ilmaisevat suoraan sitä, mitä havaitaan. Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria on tällä tavalla ilmaistuna rumaa ja epäluontevaa.  Suhteellisuusteorian luonnollisessa kielessä, differentiaaligeometriassa, huomio kiinnittyy siihen, miten suureet muuntuvat vaihdettaessa sitä tapaa, miten aika-avaruutta kuvataan, ja välitön yhteys havaintoihin on taka-alalla. Tällä tavalla kirjoitettuna yleinen suhteellisuusteoria on koristelemattomassa syvällisyydessään suurenmoinen, kun taas Newtonin teoria näyttäytyy kankeana rampana.

Esteettisten kriteerien muuttaminen sen mukaan, miten hyvin ne johtavat totuuteen, on kuitenkin vaikeaa. Siitä mikä on totta, voi vielä muuttaa mieltään, mutta on vaikeaa olla pitämättä kiinni käsityksestään kauneudesta. Chandrasekhar, eräs viime vuosisadan merkittävimpiä astrofyysikoita, on viitannut anekdoottiin, jonka mukaan Beethoven sanoi 47-vuotiaana “nyt viimeinkin tiedän miten säveltää”. Chandrasekharin mukaan yksikään yli 40-vuotias fyysikko ei olisi enää valmis muuttamaan käsitystään siitä, minkä ohjenuoran mukaan tehdä fysiikkaa. Eräs hankala piirre on se, että fysiikan teorioiden kauneus ei ole seurausta fysiikan laeista, vaan se on niiden syy, toisin kuin havaitun maailman kauneuden kohdalla. Kauneus on tutkimuksen lähtökohta, ei sen tulos.

Tiettyyn kauneuden käsitteeseen takertuminen mahdollistaa vahvat päätelmät, mikä on monesti toiminut hyvin. Fysiikka on kuitenkin historiallisesti kehittynyt parhaiten silloin kun kauneus ja totuus ovat kulkeneet rinnakkain, ja estetiikkaa on muokattu tiiviissä vuorovaikutuksessa havaintojen kanssa.

Nykyään kauneus on saanut yliotteen: hiukkasfysiikassa Standardimalli ja gravitaation puolella yleinen suhteellisuuteoria toimivat niin hyvin, että havainnot eivät ole pystyneet kertomaan, minne päin polku kulkee niiden tuolla puolen. Niinpä yhtenäisteorioiden kehittäminen perustuu enimmäkseen samoihin esteettisiin kriteereihin, jotka ovat tuoneet tänne asti. Tuttua kauneuskäsitystä äärimmilleen jatkamalla on Standardimallin päälle on rakennettu supersymmetrinen standardimalli, suhteellisuusteorian päälle supergravitaatioteoria, ja nuo kaksi nivoutuvat yhteen supersäieteoriassa - nimiä, joista kunkin selittäminen vaatisi usean merkinnän.

Mikäli nämä teoriat osoittautuvat tosiksi, niin kyseessä on yksi esteettisen päättelyn (”puhtaan ajattelun”, sanoisi joku) suurimpia saavutuksia, joka sopii asettaa yleisen suhteellisuusteorian ja fysiikan ulkopuolisen älyllisen maailman kehittyneimpien mestariteosten rinnalle. Mutta näitä hienoja rakennelmia suunniteltaessa ei ole konsultoitu luontoa kuin nimeksi, ja voi olla että tämä hubris vertautuu ennemmin Einsteinin myöhäisiin töihin, joissa hän yritti rakentaa kaiken teoriaa, ennen kuin kaikkea siihen tarpeellista oli vielä havaittu.

Näistä teorioista saattaa löytyä vihiä LHC:ssä. Se olisi merkittävä osoitus siitä, että fyysikkojen vanhan puutarhan tapaan vaalima kauneuskäsitys on realisoitu luonnossa. Mutta voi myös olla, että tuttu opas ei autakaan tästä eteenpäin, ja tarvitaan uudenlaista silmää. Asiat ovat kauniita tai rumia sen mukaan, mistä viitekehyksestä niitä katselee, ja vain kokemus voi kertoa, mikä on sekä todellista että kaunista.

Oxbridgea eli Oxfordin ja Cambridgen yliopistoja on alkuun vaikea ymmärtää. Systeemi on toisenlainen kuin muissa maailman korkeakouluissa. Keskeinen rooli on collegeilla. Täällä Oxfordissa niitä on 38.

Osa niistä on paljon vanhempia ja huimasti rikkaampia kuin itse yliopisto. Ne omistavat vanhat palatsinsa ja kappelinsa, maan niiden alta ja muuta maata ympäri Etelä-Englantia. Ne valitsevat itse opiskelijansa, asuttavat, syöttävät ja juottavat heidän ja järjestävät suuren osan perustutkinoon tähtäävästä opetuksesta.

Yhdessä collegessa on yleensä usean eri alan opiskelijoita, samassa voi olla niin humanisteja kuin luonnontietelijöitä. Omassani on tulevia lääkäreitä ja täydennyskouluttautuvia journalisteja, liikkeenjohdon opiskelijoita ja sosiaalitieteilijöitä. Eri collegejen opetusalat menevät iloisesti ja moninkertaisesti päällekkäin. Lisäksi yliopistossa on myös tavanomaiset tiedekunnat, jotka järjestävät opetusta ja tutkimusta. Virtaviivaisuus, tehokkuus ja logiikka tuntuu olevan tästä kaikesta kaukana. Silti täällä ajatellaan, että juuri collegeissa on Oxbridgen laadun salaisuus.

200-500 opiskelijan ja opettajan yhteisössä kaikkien on mahdollista tietää toisensa. Opiskelun lisäksi tämä joukko asuu, syö, urheilee ja juhlii yhdessä. Siinä tutustuu, ja kun ei tutustu pelkästään samaa opiskeleviin, samoin ajatteleviin, samasta näkökulmasta maailmaa katsoviin ihmisiin, voi joukossa tiivistyä muutakin kuin tyhmyys. Toisesta näkökulmasta maailmaa katsovien kavereiden kanssa keskustellessa saattaa omaankin päähän pälkähtää tuoreita ajatuksia. Ja voi löytää ihmisiä, joiden kanssa niitä voi toteuttaa yhdistämällä erilaiset tiedot ja taidot.

Perheellisenä aikuisena en ole enää osallinen collegen sosiaalisesta imusta. Sen verran aion kuitenkin osallistua, että liityin tällä viikolla soutukerhoon. Harjoituksia pidetään Thames-joella aamuisin 6.45 ja 8.30 läpi talven. Joukkueeseen pääsemiseksi on vielä läpäistävä uintitesti. Sen saa onneksi suorittaa uimahallissa.

KKO:n perjantainen päätös hyväksyä poikien ympärileikkaukset uskonnollisista syistä herättivät vilkkaan keskustelun keskustelupalstallamme - tiistaina puoliltapäivin ketjussa oli jo 159 viestiä. Ei ihme. Ratkaisua on vaikea ymmärtää.

En ollut valmistelemassa tätä kirjettä, joten en saanut allekirjoitusta alkuperäiseen, tänään lähetettyyn kirjeeseen. Allekirjoitan tässä ja nyt olevani täsmälleen samaa mieltä.

Marko Hamilo, tiedetoimittaja

Korkeimman oikeuden jäsenille
Suomen hallituksen jäsenille ja kansanedustajille
Tiedotusvälineille

AVOIN KIRJE

Julkaisuvapaa: 21.10.2008

Korkein oikeus päätti perjantaina 17.10.2008 antamassaan tuomiossa, ettei uskonnollisista syistä tehty poikalapsen ympärileikkaus ole rangaistava teko, jos leikkaus tehdään asianmukaisesti ja kivunlievityksestä huolehditaan.

KKO katsoo, että lapsen huoltajalla on oikeus päättää ympärileikkauksen kaltaisesta pysyvän ruumiinvamman tuottamisesta,”kunhan toimenpide edistää lapsen hyvinvointia ja kehitystä”. Mikään tutkimus ei kuitenkaan osoita lapsen hyvinvoinnin lisääntyvän silpomisesta. Uskonnollisesta syystä tehdyllä ympärileikkauksella voi KKO:n mukaan jopa ”olla myönteistä merkitystä muslimipojan ja hänen identiteettinsä kehittymisen kannalta sekä uskonnolliseen ja sosiaaliseen yhteisöön liittymisen kannalta … ympärileikkaus on muslimeilla vakiintunut ja vanha perinne sekä kiinteä osa miesten identiteettiä”. Edellisen valossa tämä on spekulointia. Mies voi ympärileikkauksen teettää itselleen, jos siltä alkaa tuntua. Lapsen leikkaamatta jättäminen ei ole peruuttamaton toimenpide.

KKO esitti myös, että ”lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen puututtiin vain vähän … eikä toimenpiteestä jäänyt pysyvää haittaa”. Tuomion peruste ei vastaa lääketieteellisiä faktoja. Esinahan amputointi on kaikissa tapauksissa terveysriski. Se aiheuttaa pysyvän ja peruuttamattoman ruumiinvamman, joka alentaa seksuaalista herkkyyttä ja toimintakykyä. Se on väkivaltaista kajoamista lapsen koskemattomuuteen kaikkein intiimeimmällä fyysisyyden alueella.

Suomen rikoslaissa pahoinpitely on rangaistavaa. Silpomisen ja muunlaisen fyysisen pahoinpitelyn pitäisi johdonmukaisuuden nimissä olla kiellettyä myös niissä tapauksissa, kun sitä yritetään puolustaa uskontoon tai kulttuuriin vetoamalla. Toisaalta Suomen juutalaisessa yhteisössä on iät ajat tehty poikien ympärileikkauksia, joista ei ole nostettu oikeusjuttuja. On siis ilmeistä, että uskonnoille on annettu tässä suhteessa erivapaus rikoslain suhteen.

Perustuslaki ja Lapsen oikeuksien sopimus kuitenkin kieltävät syrjinnän sukupuolen tai uskonnon perusteella, ja valtio on sitoutunut ryhtymään tehokkaisiin ja tarkoituksenmukaisiin toimiin lapsen terveydelle haitallisten perinnäistapojen poistamiseksi.

Euroopan biolääketieteen sopimus kieltää kajoamasta suostumustaan antamaan kykenemättömän ihmisen koskemattomuuteen muuten kuin tämän välittömäksi omaksi eduksi.

Tyttöjen sukupuolielinten silpominen on jo selkeästi tuomittu kaikissa oikeusvaltioissa, mutta poikia perustavanlaatuinen
ihmisoikeus yksilön koskemattomuudesta ei näytä suojaavan. KKO:n tuore päätös on vaarallinen ennakkotapaus, koska sen avulla lasten silpomista voi perustella muutenkin kuin uskonnollisena tapana, jos sen vain saa näyttäytymään “lapsen kokonaisetuna”. Tosiasiassa ympärileikkaus on vakava yksilön koskemattomuuden loukkaus. Se on sukupuolielinten silpomista.

80 prosenttia suomalaisista vastustaa sosiaali- ja terveysministeriön kaavailemaa ympärileikkausten laillistamista Suomessa. Suomalaiset sallisivat ympärileikkauksen ainoastaan aikuisille, jotka teettävät sen itselleen. Vain kahdeksan prosenttia vastaajista sallisi ympärileikkauksen tekemisen lapselle. Vastaajista 13 prosenttia ei osannut tai halunnut vastata kysymykseen.

Tiedot ilmenevät Lastensuojelun Keskusliiton Taloustutkimuksella teettämästä kyselystä. Kyselyyn vastasi noin tuhat henkeä syyskuun lopulla. Vastausten virhemarginaali on kaksi prosenttia kumpaankin suuntaan.

Me allekirjoittajat vaadimme, että sekä tyttöjen että poikien ei-lääketieteellisistä syistä tehtävä ympärileikkaus säädetään Suomessa rikokseksi erillislailla.

Helsingissä, 21.10.2008

-Anu Suomela, yht.maist. tutkimuspäällikkö, Sexpo-säätiö
-Esko Länsimies, LKT, erikoislääkäri, professori emeritus
-Jussi K. Niemelä, Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja, tietokirjailija ja päätoimittaja (Humanisti ja Vapaa Ajattelija)
-Tapani Hietaniemi, Helsingin yliopiston sivilisaatiohistorian dosentti ja Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan dosentti
-Ilkka Pyysiäinen, akatemiatutkija
-Eino Huotari, opettaja, kaupunginhallituksen jäsen ja Vapaa-ajattelijain liiton pääsihteeri
-Juha Kilpiä, seksuaalipedagogi (Nacs), nuorisotyönohjaaja
-Kimmo Helistö, tuottaja
-Jaakko Wallenius, taloustoimittaja, pääluottamusmies ja tietokirjailija
-Kalevi Suomela, puheenjohtaja, Suomen Rauhanliitto
-Leo Näreaho, uskonnonfilosofian dosentti, Helsingin yliopisto
-Pertti Laine, insinööri, Skepsis ry:n puheenjohtaja
-Antero Jyränki, oikeustieteen professori emeritus
-Jarkko Tontti, kirjailija, oikeustieteen tohtori, varatuomari
-Outi Alanko-Kahiluoto, kansanedustaja (vihr.)
-Hannu T. Sepponen, Mies vailla tasa-arvoa -kirjan toimittaja
-Paula Vasama, toiminnanjohtaja, Vapaa-ajattelijain liitto
-Olli Pohjakallio, asianajaja
-Annamari Vänskä, FT, tutkijatohtori, Kristiina-instituutti
-Kristiina Janhunen, tutkija
-Osmo Tammisalo, tietokirjailija
-Jane Herold, vapaa taiteilja
-Hannu Lauerma, vastaava ylilääkäri, Psykiatrinen vankisairaala, psykiatrian dosentti
-Timo I. Vasama, yleislääketieteen erikoislääkäri, Vapaa-ajattelijain liiton kunniapuheenjohtaja
-Jyrki Korkeila, psykiatrian professori, Turun Yliopisto, puheenjohtaja, Suomen Psykiatriyhdistys
-Tommi Paalanen, filosofi, seksuaalietiikan tutkija, Sexpo-säätiön puheenjohtaja
-Aki Räisänen, toimittaja, Kainuun maakunnan koulutuslautakunnan puheenjohtaja, Vapaa-Ajattelijain liittohallituksen varapuheenjohtaja
-Antti Värri, tekn. yo, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen varajäsen
-Tauno Lehtonen, kaupunginvaltuutettu, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen varajäsen
-Robert J. Brotherus, FL, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen jäsen
-Kari Pasanen, ohjelmistosuunnittelija, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen jäsen
-Marko Koivuniemi, järjestelmäasiantuntija, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen jäsen
-Jori Mäntysalo, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen jäsen
-Leeni Ikonen, varatuomari
-Terhi Elsilä, asianajaja
-Matti Virtanen, toimittaja
-Anneli Laakkonen, Vapaa-ajattelijain liiton liittohallituksen varajäsen
-Lasse Pylkki, lukion rehtori emeritus
-Olavi Korhonen, Vapaa-ajattelijain liiton liittovaltuuston puheenjohtaja, Huk-op., yrittäjä

Lisätietoja:

Anu Suomela, p. (040) 570 3034, anu.suomela@sexpo.fi
Esko Länsimies, esko@lansimies.fi
Jussi K. Niemelä, p. (041) 528 6713, jussi.k.niemela@vapaa-ajattelijat.fi

Se alkoi skitsofreniasta.

Psykoanalyysin hulluina vuosina 1950-1960-luvuilla psykologeilla tuntui olevan vastaus melkein kaikkiin ongelmiin neurooseista skitsofreniaan, erektiohäiriöstä sotiin. Miksi niin moni meni halpaan ja uskoi ylimielisen ammattikunnan fantasioihin?

Osaksi varmaankin siksi, että ihminen on altis suggestiolle. Meihin pystyy synnyttämään jopa valemuistoja lapsuuden traumoista. Analysoitavasta saattaa aivan oikeasti tuntua siltä, että hänen alakulonsa syyt ovat ne konfliktit, jotka hän kokee suorastaan itse oivaltaneensa - analyytikon ohjaamana tosin. Molemmat osapuolet ovat saattaneet pitkään olla vakuuttuneita vuosien terapian kulkemisesta oikeaan suuntaan - kunnes paljastuu vaikka että masennuksen sijaan potilaalla on kilpirauhasen vajaatoiminta. (Tarkoitus ei ole sanoa, että valtaosa masennusdiagnooseista olisi vääriä, vaan että silloinkin, kun jälkikäteen voidaan vakuuttavasti osoittaa jokin elimellinen syy oireiluun, psykologiset selitykset ovat voineet tuntua täysin uskottavilta.)

Toinen syy siihen, etttä niin moni meni halpaan oli yksinkertaisesti se, ettei parempaakaan tietoa ollut. Vasta 1960-luvulla geneettinen alttius skitsofreniaan kävi niin ilmeiseksi, ettei freudilaisilla ollut enää jäljellä kuin aivan absurdeimpia argumentteja - kuten että adoptiotutkimuksissa äiti oli ehtinyt käyttäytymisellään aiheuttaa lapsen sairastuttavan trauman parissa päivässä!

Psykologia on saanut antaa tilaa biologiselle psykiatrialle moneen otteeseen sitten skitsofrenian ja autismin. Tämän kehityskaaren loppua emme ole näköjään vielä nähneet.

Naisia, joilla on vaikeuksia saada orgasmi, erilaiset seksiterapeutit ovat syyllistäneet vuosikymmeniä “estyneisyydestä” tai mistä milloinkin. Pari vuotta sitten kävi kuitenkin ilmi, että orgasmin saamisen vaihtelun takana on osaksi geneettinen vaihtelu.

Toinen syy naisen orgasmivaikeuksiin on tietysti heikosti kestävä mies. Esimerkiksi Wikipedian mukaan “ennenaikaisen siemensyöksyn mahdollisia aiheuttajia ovat jännittäminen, vähäinen seksikokemus, tietyt lääkeaineet tai aivojen ejakulaationsäätelyhäiriö.”

Mutta nytpä tiedetään tämäkin paremmin. Hollantilaistutkimuksen mukaan ennenaikaisen siemensyöksyn taustalla on serotoniiniin liittyvä geeni. Jännittävää muuten on, että nämä kolmen minuutin munat ovat muutekin nopeita käänteissään: heillä on nopeat refleksit ja he ovat hyviä tenniksessä ja tietokonepeleissä, seksiterapeutti Paula Hall kertoi BBC:lle.

Evoluution kannalta katsottuna näissä “häiriöissä” ei tietysti ole mitään kummallista. Tuskin ennenaikaisesta siemensyöksystä on ollut miehen lisääntymismenestykselle haittaa, kuten ei naisen orgasmittomuudestakaan naiselle - ellei ennenaikaisuus ole niin suurta, että homma menee ns. reisille.

Olisiko pikemminkin niin, että geeni”virhe” on sillä kahdella kolmanneksella miehiä, jotka eivät kärsi ennenaikaisesta siemensyöksystä? Voiko mielekkäästi enää pitää geenivirheenä tai häiriönä jotakin ominaisuutta, joka on lähes puolella väestöstä? Lääke- ja terapiateollisuudellahan ei tietysti ole mitään sitä vastaan.
PS. Kesäaika päättyy viikon päästä. Kirjoitin kellojen kääntelyn järjettömyydestä maaliskuussa. Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään sitä vastaan, että jatkaisimme tässä Moskovan normaaliajassa vaikka läpi talven. En ymmärrä, miksi aamulla töihin lähtiessä pitäisi olla valoisaa. Masentavaa on sen sijaan se, kun valoisa aika lyhenee kertalaakista tunnilla samalla kun ne muutenkin lyhenevät vartin viikkovauhtia ja vielä suunnilleen samana viikonloppuna, kun ruska vaihtuu marraskuun harmauteen.

Onneksi ainakin täällä meillä on joustavat työajat. Jos talviaikaan sopeutuminen ottaa päähän tai suorastaan stressaa, sen kun lähtee aikaisemmin töihin.

Kävin viikonloppuna katsomassa elokuvan Katastrofin aineksia. Se kertoo espoolaisesta keskiluokkaisesta Websterin perheestä, joka yrittää taistella ilmastonmuutosta vastaan vähentämällä öljyn ja öljypohjaisten tuotteiden käyttöä - yrittäen samalla ylläpitää keskiluokkaisen elämäntapansa.

Jotenkin Katastrofin aineksista tuli mieleen Morgan Spurlockin dokumentti Super Size Me, jota pilkkasin edellisessä työpaikassani (Super Dumb Me). John Websterin dokkari on paljon sympaattisempi, mutta jotenkin siinä on samanlainen perusongelma: jos haluaa tehdä dokumenttielokuvan henkilökohtaisesta kokeestaan, voisi nähdä edes sen verran vaivaa, että koeasetelma olisi osapuilleen järkevä.

Super Size Me halusi todistaa, että erään kansainvälisen pikaruokaketjun tuotteet ovat hengenvaarallisia. Kun Spurlock ylensöi firman tuotteita ja lopetti liikunnan, hänen veri- ja maksa-arvonsa menivät yli kaikkien viitearvojen. Ergo: firman tuotteet ovat vaaraksi terveydelle.

Webster haluaa ymmärtääkseni vilpittömästi osoittaa, että ilmaston kannalta kestävä elämäntapa on mahdollinen. Ainakaan häntä ei voi syyttää valheellisuudesta, koska elokuva antaa melkein päinvastaisen käsityksen.

Perhe puolitti vuoden kokeilussa CO2-päästönsä. Oliko se vaikeaa?

Siltä vaikutti. Ainakin perheen lapsille, jotka näyttivät rakastavan muovia ja muovituotteita.

Jos Websterin dokumentti jotenkin pysäytti, niin hämmästelemään tavallisen keskiluokkaisen espoolaisperheen tiedon tasoa. Perheen äiti ei tuntunut ymmärtävän koko ilmastonmuutoksen merkitystä lainkaan, kun taas äskettäin ilmastoherätyksen saanut John ei tuntunut tietävän hiilipäästöjä vähentävistä keinoista mitään.

Dokumentin lopussa Johnillekin selviää, mikä valistunutta katsojaa ihmetytti heti alussa: miksi tuo kauhea vouhotus muovista? Kuten Hesarin mielipidesivuillakin kerrottiin jokunen viikko sitten, esimerkiksi muovikassin valmistukseen kuluu saman verran öljyä kuin auton ajamisesta autotallista kadulle.

Perhe yritti ensin selviytyä ilman autoa, kunnes John keksi biopolttoaineet, eikä venettäkään sitten tarvinnut soutaa mökille. Ymmärtääkseni John sitten laski päästöt nollaksi, vaikka biopolttoaineiden todellisia päästöjä voi vain arvailla.

Olemme täällä toimituksessa usein ottaneet kollegani Tiina Hutun kanssa yhteen juuri tämän dokumentin peruskysymyksestä: suostuvatko ihmiset niihin uhrauksiin, mitä hiilidioksidipäästöjen radikaali vähentäminen edellyttäisi?

Tiina on pessimisti. Hänen mielestään hyvinvointiin tottuneiden maiden enemmistö ei herää ennen kuin ilmasto oireilee jo todella tuntuvalla tavalla.

Itse olen suhteellisen optimistinen, koska uskon markkinoihin.

Websterin perhe puolitti päästönsä yhteiskunnassa, jossa kukaan muu ei tehnyt mitään. Yksi perhe ei ilmaston tilaa muuta. Tulisiko meidän vain uskoa siihen, että valistuksen ansiosta yhä useampi perhe vähitellen alkaisi elää ilmastoystävällisemmin?

Tuskinpa vain. Jostain syystä tähän yksilölähtäisyyteen kuitenkin uskotaan vielä yllättävän paljon ympäristöliikkeessä.Entäpä jos hoitaisimme terveyspalvelut samalla tavoin: terveyspalvelut olisivat nykyiseen tapaan lähes ilmaisia, mutta sen sijaan että ne rahoitettaisiin veroilla, kukin kansalainen voisi maksaa vapaaehtoisen terveyskeskusmaksun. Riittäisivätköhän vuoden vapaaehtoiset maksut kustannusten kattamiseen helmikuulle asti?

Tämä niin sanottu vapaamatkustajan ongelma ratkeaa, kun päästökauppa laajenee tai hiilidioksidivero otetaan käyttöön. Ilmastoystävällinen elämäntapa syntyy sen jälkeen itsestään: ihmiset vain ajattelevat lompakollaan ja näkymätön käsi hoitaa loput.

Miksi luopuminen ei sitten tuntuisi niin pahalta? Monestakin syystä.

Kun kaikkien on sopeuduttava, ilmastoystävällinen elämäntapa ei ole stigma. Websterin perhe oli sosiaalinen kummajainen vain siksi, ettei muiden tarvinnut luopua mistään.

Kun kaikkien on sopeuduttava, syntyy myös uusia palveluita. Webstereillä oli koko ajan ongelmia liikkumisen kanssa - ei ihme, he elivät Espoossa. Se on rakennettu yksityisautoilun varaan.

He matkustivat junalla Pohjois-Italiaan, mikä kesti pari päivää. Entäpä jos Helsingistä pääsisi nopeilla junilla Pohjois-Italiaan, ensin tietysti tunnelia pitkin Tallinnaan? Se voisi hyvin kilpailla lentämisen kanssa.

Viime joulukuussa lähdin viideltä iltapäivällä bussiin, jolla pääsin Pirkkalan lentokontälle halpalentoterminaaliin (joka muistutti Perähikiän bussiasemaa). Iltalento oli Bergamossa yhdentoista aikoihin. Ehdin irkkupubiin nopealle pizzalle ja oluelle, sitten hotelliin nukkumaan. Pääsin Bergamon kadulle aloittamaan varsinaisen matkailun aamiaisen jälkeen joskus yhdeksältä, Suomen aikaan kymmeneltä. Siis 19 tuntia. Siinä ajassa supernopealla (vaikka vain 200 km/h keskinopeus), mukavalla junalla kulkisi siis lähes 4000 kilometriä.

Mutta ennen kaikkea markkinatalous mahdollistaa yksilölliset valinnat. Totta kai jokaisella ihmisellä on omat välttämättömyytensä, josta ei missään nimessä haluaisi luopua. Ilmastonmuutospropaganda, joka vaatii meitä kaikkia luopumaan lentämisestä, autosta, liharuoasta ja ties mistä, saa aikaan vain vastareaktion.

Mutta yhtä lailla jokainen voi luopua jostakin. Jos haluaa ehdottomasti lentää, voi luopua autosta tai toisinpäin. Jos ei voi luopua kummastakaan, voi jättää lihan juhlaruoaksi.

Vaikka hiilipäästöt eivät voi kasvaa, kansantuote voi. Palvelut voivat korvata materiaa. Jos luopua pikaruokalan hampurilaisesta ja tyytyä huippukokin kasvisherkkuihin, onko se nyt välttämättä niin kauheaa?

PS. Energiansäästöviikko jatkuu. Energiansäästövinkeissä ehdotettiin valmiustilassa olevan laitteen sammuttamista. Siinäkin kannattaa erottaa isot asiat lillukanvarsista. Joskus on jopa huolestuttu kännyköiden seinässä olevista latureista. Siinä ei ole mitään järkeä.